Turun Pläkkipelti Oy 1985-2015
Navetasta nousuun
Kaksi nuorta miestä, Jari Mustikkamaa ja Esa Pohjolainen, perustivat Turun Pläkkipellin vuonna 1985. Pääkonttoriksi valikoitui vanha kivinavetta, jonka seinät eivät enää kaikuneet lehmien ammunnasta, vaan vasaroiden kilkutuksesta. Samalla tavoin olivat peltisepät perustaneet työpajansa jo vuosikymmenten ajan vähäpätöisiin rakennuksiin, useimmiten kellarihuoneistoihin. Perinteitä kunnioitti myös sijainti peltiseppien historiallisen keskuspaikan Turun Pläkkikaupungin lähistöllä.
Aika uudelle yritykselle oli otollinen. Sodanjälkeinen lättäkattohuuma oli ohitse. Hyvinvoivat suomalaiset arvostivat jälleen jumalille, kuninkaille ja muille silmäätekeville rakennettuja peltikattoja. Olihan kauniilla kuparilla katettu niin Jerusalemin temppeli, Rooman Pantheon kuin Turun linnakin!
Turun Pläkkipelti jatkoi vanhoja kunniakkaita käsityöperinteitä. Yritys erikoistui kattojen ja julkisivujen huolto-, asennus- ja korjaustöihin, joissa vaadittiin teräksenlujaa peltisepän ammattitaitoa. Navetasta noussut yritys sai saneerattavaksi jo 1980-luvulla Suomen toiseksi vanhimman pankin, eli Åbo Sparbankin katon. Sittemmin ansiolista kasvoi useilla arvokohteilla. 2010-luvun alkuvuosien merkittävin kohde oli Turun kaupungintalo.
Tärkeää oli myös panostus koulutukseen. Viimeiset peltiseppämestarit olivat valmistuneet 1960-luvun alussa. Työvoimapula oli huutava. Ensiapua toivat oppisopimuskoulutettavat, mutta järeämpiäkin keinoja kaivattiin. Jari Mustikkamaa perusti alan koulutuskeskuksen Opecon ja julkaisi yhdessä Simo Järvisen kanssa oppikirjan rakennuspeltisepille.
Ammattikuvaa kiillottivat ammattitaidon MM- ja EM-kilpailut, joissa yrityksen työntekijät ja valmennettavat loistivat vuosina 2005–2015. Suomalainen peltisepäntyö oli jälleen todistettavasti eurooppalaista huippua!
Yrityksen perustajatkin varttuvat ajan saatossa, mutta apua löytyi jälleen alan perinteistä. Peltisepän ammatti on kautta aikojen kulkenut suvuissa isiltä pojille. Niin tapahtuu nytkin. Vastuu yrityksestä siirtyy Jari Mustikkamaan pojille, Markukselle ja Matiakselle, vuoteen 2020 mennessä. Ensi askel otettiin huhtikuussa 2015, kun yritys jakautui Turun Pläkkipelti Oy:ksi ja Kiinteistö Oy Ojannontie 2:ksi.
”Maailman toiseksi vanhin ammatti”
Metallien hohde on vuosituhansia kiehtonut ihmismieliä. Tarvittavan teknologian puute esti kuitenkin kauan metallien laajamittaisen hyödyntämisen. Etenkin metallikatot olivat pitkään harvinaisia. Ainoastaan kaikkein arvokkaimmat rakennukset saatettiin kattaa kalliilla kuparilla.
Yksi ensimmäisistä kuparikatteisista rakennuksista oli Jerusalemin ensimmäinen temppeli, joka valmistui noin 970 eaa. Sittemmin kuparia käytettiin mm. Rooman Pantheonin ja Pariisin Notre Damen kattoihin. Kattoja tekivät ammatin saloihin vihkiytyneet ammattilaiset. Turun Pläkkipelti Oy:n perustaja Jari Mustikkamaa kutsuikin leikillisesti peltisepän ammattia ”maailman toiseksi vanhimmaksi”.
Pohjolassa hullaannuttiin kuparista 1600-luvulla. Ruotsi-Suomen valtaapitävät näkivät maan kuparikaivokset aarreaittana, joiden avulla köyhä valtakunta rikastuisi. Tuolloisten talouspoliittisten ajatusten mukaan kupari oli ensisijaisesti käytettävä omassa maassa, eikä rahdattava merten taa. Kotimaista käyttöä haluttiin edistää kaikin keinoin. Siitä valmistettiin mm. ”maailman painavimmat rahat”, kupariplootut.
Aikakauden muoti barokki suosi kuparia, jonka avulla oli helppo toteuttaa ajan koukeroista arkkitehtuuria. Kuparihuuma levisi myös Suomeen. Turun linna katettiin osittain kuparilla jo 1560-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä kupariseppä vieraili jälleen linnassa. Tällä kertaa tehtävänä oli linnan vankisellin seinien vahvistaminen kuparilla arvokasta vankia, kuningas Eerik XIV:tä, varten.
Yleisempi ja edullisempi kate olivat rautapellit. Niitä käytettiin jo 1200-luvulla Ruotsin kirkkojen ovissa. Suurin osa Suomessa käytetyistä rautapelleistä oli tuontitavaraa, mutta valmistus alkoi hiljalleen myös täällä. Fagervikin ruukki sai tinatun kattopellin valmistusoikeuden vuonna 1730. Ruukki kohosi hetkellisesti jopa Euroopan suurimmaksi valmistajaksi, kun seitsenvuotinen sota myllersi mantereella vuosina 1756–1763.
Rautakattojen yleistymistä haittasi ruostuminen. Sitä yritettiin estää erilaisten maalien ja mönjien avulla, mutta vedenpitävää menetelmää ei tahtonut löytyä. Suosittuja keinoja olivat rautalevyjen päällystäminen tinalla tai tina-lyijy -seoksella sekä tervaaminen.
Läpimurto saavutettiin vasta 1850-luvulla. Tuolloin Englannissa opittiin valmistamaan galvanoituja sinkkipeltejä. Parikymmentä vuotta myöhemmin niiden tuotanto alkoi Ruotsissakin, Karlskronassa. Suomessa valmistus alkoi 1900-luvun alussa, jolloin mm. Suomen Galvanoimis Osakeyhtiö perustettiin.
1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat peltikattojen kulta-aikaa. Arkkitehdit innostuivat niistä etenkin Pohjoismaissa ja Venäjällä, joissa uusklassismista tuli suosittua. Yksi peltiarkkitehtuuria edistäneistä oli Helsingin arvokeskustaa suunnitellut Carl Ludvig Engel. Peltikatoista innostuivat myös kaupunkien viranomaiset. Syynä oli peltikattojen parempi tulenkestävyys verrattuna moniin muihin kattomateriaaleihin. Useiden kaupunkien rakennusjärjestyksiin kirjattiin vaatimus peltikatoista.
Kaikesta suosiosta huolimatta sinkitetyissäkin pelleissä oli ongelmia. Ne pysyivät pitkään epätasalaatuisina, koska kylpysinkitys vaati tarkan lämpötilan. Menetelmät kuitenkin paranivat. Tasalaatuisia peltejä osattiin valmistaa 1930-luvulta lähtien, ja käyttöikä piteni. Nyt saumatut ja oikein hoidetut katot saattoivat kestää peräti 150 vuotta!
Turkulaiset katolla kiikkujat
Seppien ammattikunta perustettiin Turkuun vuonna 1625. Siihen kuuluivat mm. puukko-, miekka-, kello-, pistooli-, kannus-, pelti- ja kuparisepät. Kattotyöt eivät vielä työllistäneet seppiä, sillä ainoastaan kirkot ja hienoimmat julkiset rakennukset katettiin kuparilla tai pellillä. Muut rakennukset saivat tyytyä tuohi-, turve- tai pärekattoihin. Harvinaisten metallikattojen rakennus-urakat annettiin yleensä ulkomaalaisille ammattimiehille, mutta pikkuhiljaa turkulaistenkin seppien taidot kasvoivat.
Kaupunki sai ensimmäisen pläkkimestarinsa Erik Glyckin 1700-luvun alussa. Katoille hän ei kiipeillyt vaan erikoistui monikäyttöisten lyhtyjen valmistamiseen. Niitä tarvittiin pimeillä kaduilla kuljettaessa, mutta viluiset naisihmiset käyttivät niitä myös lämmittäjinä. Lyhdyt oli helppo sujauttaa hameiden alle kylmissä kirkoissa istuttaessa.
Glyckiä mestarina seurannut Kristian Brehmer pääsi jo pellittämään kattojakin. Vaatimaton pikkukaupunki Helsinki palkkasi hänet kirkon ja kellotapulin kattotöihin 1740-luvun puolivälissä.
Katot ryhtyivät työllistämään peltiseppiä toden teolla vasta 1800-luvulla, kun materiaalit paranivat. Tunnetuiksi tulivat etenkin Svantte Haglund ja Johan Ahlgren. Molemmat saivat mestarinkirjat vuonna 1873. Haglundin liike sijaitsi Yliopistonkatu 2:ssa ja Ahlgrenin Puolalanmäellä. Viimeksi mainitun liikkeen kylttinä toimi iso ruiskukannu, sillä peltisepät tekivät vielä pitkään muutakin kuin vain kattoja. Kieltolain vuosina hittituotteiksi kohosivat pienet huomaamattomat taskumatit, eli pirtunilkit.
Turkulaisia pläkkiseppiä työnsä ääressä vuonna 1926. Kuva: Turun museokeskus
Turkulainen peltiseppä A. Dahl hankki mainetta peltisten viulujen avulla. Eräs hänen työntekijöistään ei paljon puhunut, mutta oli innokas viulisti – todellinen Viulunsoittaja katolla. Kunnon peltisepälle eivät kuitenkaan kelvanneet tavanomaiset puiset viulut, vaan hän rakensi viulunsa pläkistä. Sittemmin soittimeksi valikoitui komea ja kiiltävä kupariviulu.
Raskas ulkotyö verotti voimia, ja monet työmiehet etsivät helpotusta humalasta. Monia kaskuja ja tarinoita syntyi. Yksi oli tarina peltiseppä Kylmäsestä, joka oli taitava ammattimies, mutta myös juomari. Erään ryyppyviikon päätteeksi Kylmänen sai potkut, mutta ei lannistunut. Kylmänen kuuli, ettei hänen entinen työnantajansa tahtonut löytää uutta ammattimiestä. Uuttera seppä saapasteli työnantajan luo ja esitteli itsensä: ”Mä olen kuullu, et tääl tarvittais kupariseppää, kun se juoppo Kylmänen on saanut lopputilin ja ajattelin, jos pääsisin tilalle. Kyl munkin nimenikin on Kylmänen, mut en mää niin juoppo senttä ol.” Huvittunut työnantaja palkkasi Kylmäsen takaisin töihin.
Peltiseppien juomatavat eivät olleet poikkeukselliset. Viina maistui myös monille muille työmiehille, mutta peltiseppien juomarimainetta kasvatti heidän suttuinen ulkoasunsa. Työmailla oli mahdoton pysyä puhtaana, sillä katot oli mönjättävä ruostumisen estämiseksi. Sanottiin, että peltiseppä tunnetaan ”maskistaan”.
Kivinavetan kätköissä
Parikymppiset kaverukset Jari Mustikkamaa ja Esa Pohjolainen perustivat Turun Pläkkipelti Ky:n vuonna 1985. Nuoresta iästä huolimatta molemmat tunsivat alan hyvin. Pohjalainen oli ammatiltaan rakennuspeltiseppä, ja Mustikkamaa työskenteli pääkoneasentajana Wärtsilässä. Oli kuitenkin eri asia työskennellä renkinä kuin isäntänä, joten nuoret päättivät perustaa oman yrityksen.
Turun Pläkkipellin tarina alkoi vaatimattomasti vanhasta kivinavetasta.
Alku oli kovaa raatamista. Työpäivät venyivät puolen vuorokauden mittaisiksi, loma oli tuntematon käsite ja palkkaakaan ei juuri uskallettu nostaa. Toimisto ja työpaja sijaitsivat vanhassa kivinavetassa, joka ei luksuksella ylpeillyt. Rakennuksesta puuttui lämmitys ja vesijohdoista tuli vain kylmää vettä. Nekin jäätyivät vähintään kerran talvessa. Lohtua toi ainoastaan vanha öljykamina. Intoa ei silti puuttunut. Esa Pohjalaisen mukaan ”se oli elämän parasta aikaa!”
Usko, uskallus ja uhraukset kannattivat. Helmikuussa 1986 Turun Pläkkipelti Ky sai ensimmäisen ison urakkansa, Nesteen Naantalin jalostamon hallintorakennuksen kattotyön. Yritys lähti kasvuun. Kahden miehen voimin käynnistyneen yrityksen täytyi palkata avukseen useampia peltiseppiä selviytyäkseen urakoistaan. Myös ajatus pienen yrityksen pyörittämisestä vanhojen lava-mossejen avulla täytyi haudata.
Silti nuoret yrittäjät pysyivät varovaisina. Ensimmäisen velan yritys otti vasta ehdittyään kolmen vuoden ikään. Yllyttäjinä toimivat Turun Yliopiston taloustieteen professorit, jotka kertoivat ällistyneille taloudellista lisäoppia hakeneille Pohjolaiselle ja Mustikkamaalle yritysten velkaeduista.
Åbo sparbankenin kattosaneeraus vuonna 1988.
Uhkaava lama
Suomi sukelsi syvään lamaan 1990-luvun alussa. Taloussuhdanne iski rajusti moniin suomalaisiin yrityksiin, mutta varsinaista myrkkyä se oli rakennusfirmoille. Rakentaminen pysähtyi lähes täysin. Peltikattoihin erikoistunut nuori yritys oli hengenvaarassa.
Nyt tarvittiin todellista innovaatiota – ja sellainen myös löytyi. Turun Pläkkipelti solmi yhteistyösopimuksen paikallisen metallikatteita valmistavan yrityksen kanssa. Ideana oli palvella vanhojen rintamamiestalojen asukkaita. Monet sodan jälkeen rakennetuista taloista olivat ehtineet kattoremontti-ikään.
Turun Pläkkipelti tarjoutui vaihtamaan vanhat tiilikatot kevyempiin ja kestävämpiin metallikattoihin. Keskikokoisen omakotitalon paino saattoi tippua jopa 5000 kilolla uuden katon ansiosta. Se oli merkittävä painonpudotus ja helpotus monelle talovanhukselle. Vuosia auki retkottaneet ullakko-ovet sujahtivat nyt vaivattomasti kiinni.
Lisäarvoa asiakkaat saivat ns. avaimet käteen -palvelusta. Turun Pläkkipelti purki vanhat kattorakenteet, vei tarpeettomat osat kierrätykseen tai kaatopaikalle sekä rakensi uuden katon. Sanoma katolla ahkeroivista nuorista miehistä kiiri vanhoilla omakotitaloalueilla. Mainetta kasvatti vanhusten kunnioittaminen. Lasku saapui vasta urakan valmistuttua ja sopimus hyväksytettiin epävarmoissa tapauksissa iäkkäiden asiakkaiden lapsilla.
Omien toimitilojen rakennus vuosina 1995-1997.
Uusi alku
Turun Pläkkipelti siirtyi kokonaan Jari Mustikkamaan omistukseen vuoden 1994 alusta alkaen, kun Pohjolainen siirtyi Puolustusvoimien palvelukseen. Pohjolaisen suvussa oli ollut aliupseereita lähes 300 vuoden ajan. Esi-isiltä saatu verenperintö velvoitti. Samaan aikaan lama helpotti, ja yritys lähti kasvuun. Ensi töikseen Mustikkamaa muutti yrityksensä osakeyhtiöksi. Näin omat varat olisivat turvassa, jos Suomi joutuisi uudelleen 1990-luvun laman kaltaiseen kurjimukseen.
Vanha kivinavetta jäi taakse, kun yritys rakensi uudet 360 m² toimitilat Ruskolle. Sinne päästiin muuttamaan vuonna 1996. Tilat laajenivat kymmenen vuoden kuluttua 650 m²:llä. Toimiston kylkeen kohosivat koulutus- ja edustustilat. Uudet yli 1000 m² toimitilat olivat alalla poikkeukselliset. Ne mahdollistivat erilaisten osien valmistamisen etukäteen sekä monenlaiset huolto- ja korjaustyöt. Laajojen tilojen ansiosta yritys saattoi myös kasvattaa konemääräänsä ja varastotilojaan.
Työteliäs yrittäjä ei jäänyt kuntalaisilta huomaamatta. Ruskon ja Vahdon yrittäjät myönsivät Turun Pläkkipellille kuntakohtaisen yrittäjäpalkinnon vuonna 2007.
Jari Mustikkamaan saama yrittäjäpalkinto oli vasta alkua. Sittemmin erilaisia kunniakirjoja kertyi rutkasti lisää.
”Turun torilta maleksijoita?”
Suomi ja etenkin nuoriso modernisoituivat sodan jälkeen vauhdilla. Maanviljelys- ja käsityöammatit näyttivät monen nuoren silmissä auttamattoman ikävystyttäviltä ja vanhanaikaisilta. Menneeseen maailmaan kuului myös peltiseppä työkalupakkeineen, jota kutsuttiin vanhahtavasti jassikaksi, rompsaksi tai kopsukaksi.
Työvoimapula uhkasi koko ammattialaa 1990-luvulla. Ensiapua Turun Pläkkipellille toivat oppisopimusopiskelijat, mutta Jari Mustikkamaan haaveet olivat suurempia. Koko ammattialan koulutus olisi järjestettävä kestävämmälle pohjalle. Varsinaisena kipinänä koulutuksen järjestämiselle toimi erään asiakkaan puhelinsoitto. Mustikkamaa kieltäytyi hänen tarjoamastaan urakasta vedoten kiireeseen. Urakoita oli jo enemmän kuin tarpeeksi. Kimpaantunut asiakas ihmetteli, että mitenkä niin ei tarpeeksi tekijöitä? Peltisepiksihän kelpaisivat kaikenlaiset Turun torilla maleksijatkin.
Tämä riitti Mustikkamaalle, joka suuttui ammattinsa ala-arvoisesta maineesta. Sitä olisi parannettava, jotta alalla riittäisi työntekijöitä tulevaisuudessakin. Ketkä muutoin saneeraisivat Turun seudun satojen talovanhusten arvokkaat konesaumatut pelti- ja kuparikatot?
Apua löytyi yllättävän läheltä – Mustikkamaan poikien lätkätreeneistä. Kentän laidalla seisoskellut Mustikkamaa otti koulutustarpeen puheeksi omaa poikaansa treeneihin kuskanneen Turun ammatti-instituutin aikuiskoulutuspäällikön Jussi Karlssonin kanssa.
Turun Peltisepänliikkeenharjoittajain Yhdistyksen (TPLHY ry) puheenjohtajaksi valittu Mustikkamaa ja Turun ammatti-instituutin edustajat ryhtyivät ajamaan alan opetuksen järjestämistä. Edessä oleva työsarka ei ollut helppo: opetuksesta oli haaveiltu jo miltei 50 vuotta. Koulutuksen järjestäminen oli toistuvasti kaatunut, koska viranomaiset pitivät ammattia kuolevana. Vihdoin vuonna 2000 onnisti, ja opetushallitus hyväksyi peltisepän ammattitutkinnon perusteet. Niitä laatineeseen työryhmään kuuluivat myös Jari Mustikkaa ja yrityksen työntekijä Ilpo ”Ipe” Haapaniemi. Haapaniemi sai myös kunnian toimia tutkintovaatimusten koekaniinina. Siten hänestä tuli ensimmäinen virallisen tutkinnon suorittanut ja myöhemmin myös ensimmäinen rakennuspeltiseppämestari vuosikymmeniin.
Jo lähes kaksikymmentä vuotta yrityksessä työskennelleen Haapaniemen ammattitaitoa korostamaan syntyi sanonta ”Ipe Fix”. Saman niminen oli osuvasti paikallinen siivousfirmakin. ”Ipe Fix” kajahtaa edelleen, kun muille sepille tulee eteen hankala paikka tai tarvitaan tarkkaa ammattityötä.
Peltiseppiä kaivattiin kuitenkin mahdollisimman nopeasti työmaalle. Ajatus aikuiskoulutuskursseista heräsi. Jääkiekkokaukalon reunalta löytynyt Jussi Karlsson tunsi hyvin myös mahdolliset rahoituslähteet. Hän ehdotti hakemuksen lähettämistä Euroopan sosiaalirahastolle. Vuonna 2001 käynnistynyt suunnitelma nimettiin ns. Vasara-projektiksi. Sosiaalirahaston kirje kuitenkin viipyi, ja tieto myönteisestä rahoituspäätöksestä tuli ainoastaan kaksi viikkoa ennen suunnitellun kurssin alkamista Turun Pläkkipellissä. Mustikkamaa mietti kuumeisesti, mistä ihmeestä voisi hankkia oppilaat näin lyhyellä varoitusajalla?
Jälleen apua löytyi alan perinteistä. Mustikkamaa tiesi, että kautta aikojen ”peltiseppäkärpänen” oli päässyt puraisemaan varmimmin työtä tehdessä. Tuttavapiiriin kuului myös turkulainen kriminaalihuollon johtaja. Miksei siis tarjota toivon kipinää sitä ehkä kipeimmin tarvitseville? Mustikkamaa soitti kriminaalihuollon johtajalle ja pyysi saada oppilaikseen hänen asiakkaitaan. Ällistynyt johtaja suostui ilomielin.
Sosiaalisista ongelmista kärsineet kurssilaiset eivät kuitenkaan olleet kaikkein motivoituneimpia oppilaita. Pilottihanke kärsi myös tyypillisistä lastentaudeista. Kuitenkin reilut 10 prosenttia aloittaneista läpäisi kurssin ja monet heistä saivat elinikäisen peltiseppäkärpäsen pureman. Yhteiskunnalle kertyneet säästöt olivat merkittävät – karkeasti arvioiden noin miljoona markkaa kurssin suorittanutta oppilasta kohden. Tärkeää oli myös alan koulutuksen uudelleen käynnistyminen. Olihan Turun seudun viimeiset mestarikirjat myönnetty runsaat 40 vuotta sitten – 1960-luvun alussa! Tapahtunut innoitti myös opetushallitusta, joka keksi letkautuksen: ”Jos ei osaajaa mistään muualta saada, niin hakekaa linnasta.”
Vasara-projekteja jatkettiin 2000-luvun puoliväliin saakka. Ne innoittivat myös linja-autonkuljettajia järjestämään koulutuksensa samalla tavoin. Laajemmin projekti vaikutti Turun ammatti-instituutin ja alueen yritysten välisen yhteistyön syvenemiseen. Oppilaitos huomasi, että huippuosaaminen löytyisi yrityksistä, eikä sen tarvitsisi itse hankkia kaikkia kalliita välineitä ja tiloja kunnollisen koulutuksen järjestämiseen. Oikeutetusti Jari Mustikkamaa valittiin Vuoden oppisopimuskouluttajaksi 2005. Se oli ensimmäinen kerta, kun Turun oppisopimustoimisto myönsi palkinnon.
Toimitilojen laajennus vuosina 2006-2007.
Projektien päätyttyä Turun ammatti-instituutti ja Turun Pläkkipelti solmivat sopimuksen Turun talousalueella tapahtuvan rakennuspeltialan työvoimapoliittisen koulutuksen järjestämiseksi vuosiksi eteenpäin – eikä turhaan. Parhaimpina vuosina hakijoita oli yli kuusi kertaa enemmän kuin aloituspaikkoja. Sittemmin hakijamäärät hieman tasoittuivat, mutta joka vuosi heitä riitti enemmän kuin koulutukseen voitiin ottaa. Turun ammatti-instituutti ja Turun Pläkkipelti ovat ehtineet kouluttaa uuteen ammattiin jo yli sata opiskelijaa 2010-luvun puoliväliin mennessä.
Riemusta huolimatta kattourakoiden ja koulutuksen yhdistäminen toi mukanaan haasteita. Yhä useammat asiakkaat pyysivät Turun Pläkkipelliltä ”sopivan hintaista” tarjousta, koska yrityksellä olisi käytettävissään opiskelijatyövoimaa. Heidän oli vaikea ymmärtää, että liiketoiminta ja koulutus olivat kaksi eri asiaa. Kattotyöt teki Turun Pläkkipellin ammattitaitoinen henkilökunta, ja koulutus oli oma erillinen toimintansa. Kouluttihan yritys osaajia myös kilpailijoille. Idea koulutukseen keskittyvästä yrityksestä syntyi.
Jari Mustikkamaa perusti alan koulutusta varten Opeco Oy:n vuonna 2008. Se on antanut koulutusta jo yli sadalle suomalaiselle rakennuspeltiseppäalan ammattilaiselle. Toinen tärkeä syy Opecon perustamiselle oli yritykseltä pyydettyjen asiantuntijatehtävien raju kasvu. Osaamista kaivattiin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tehtäviin kuuluivat mm. tavarantarkastukset, RT-kortien laadinta ja konsultointi.
Euroopan parhaat
Peltisepän ammatin tunnettavuutta ja arvostusta kohottivat kotimaiset ja ulkomaiset ammattikilpailut 2000-luvulla. Kotimaiset kilpailut pohjautuivat Käsi- ja Pienteollisuuden Keskusliiton jo1950-luvulla aloittamaan perinteeseen, Työ- ja Taitokilpailuihin. Niiden isä oli liiton asiamies ja ekonomi Aarne Jokinen, joka toi Ruotsissa suurta suosiota saavuttaneet kilpailut Suomeen. Ensimmäiset Työ- ja Taitokilpailut järjestettiin Helsingin Messuhallissa vuonna 1953.
Markus, Jari ja Matias Mustikkamaa ammattitaidon euroopanmestaruuskilpailuissa Ranskan Lillessä vuonna 2014.
Rakennuspeltiseppiä ei kuitenkaan kilpailuissa näkynyt vuosikymmeniin. Vasta Turun Pläkkipelti Oy:n johtaja Jari Mustikkamaa onnistui ujuttamaan peltisepät mukaan kilpailuihin 2000-luvulla. Tapahtuman vetovoimaa lisäsi Mustikkamaan silmissä kymmenet tuhannet kilpailuvieraat, joista valtaosa oli ammattia etsiviä nuoria. Kilpailut olisivat oiva tapa kasvattaa nuorten kiinnostusta ”näkymätöntä” peltisepän ammattia kohtaan. Useimmitenhan sepät kiikkuivat katoilla – huipulla – tavallisten ihmisten yläpuolella ja tietämättömissä. Ammattitaitokilpailuissa vierailijat kuitenkin näkisivät peltiseppien ammattitaitoa vaativan työn lähietäisyydeltä. ”Katto tulisi alas ihmisten nokan eteen”, kuten Mustikkamaa asian tiivisti. Nuoria saattoi houkutella myös hyvällä työllisyystilanteella: ”Ei tarvitse pelätä kortistoon tippumista, vaikka työmaana ovatkin korkealle kohoavat katot!”
Mustikkamaa onnistui saamaan rakennuspeltisepät mukaan valtakunnallisiin Taitaja-kilpailuihin näytöslajina vuonna 2005. Samana vuonna järjestettiin myös ammattitaidon maailmanmestaruuskilpailut (WorldSkills) Helsingissä. Niissä Mustikkamaa toimi jo tuomarina ja osallistui muutoinkin näkyvästi järjestelyihin. Kilpailut olivat oiva tapa laajentaa ammattiverkostoja ja seurata alan kansainvälistä kehitystä. Myös suomalaiset peltisepät aloittivat varsinaisen kilpailu-uransa näistä kilpailuista, korskeasti suoraan maailmanmestaruustasolta.
Kilpailutehtävät olivat haastavia. Nuorten peltiseppien oli katettava kuparilla oma kattomoduuli, eli leikkimökin kokoisen pienen talon katto, sekä tehtävä asiaankuuluvat läpiviennit ja vedenpoistoratkaisut neljässä päivässä. Aikaa tehtävään sai käyttää päivittäin kuusi tuntia. Vuonna 2007 Japanin WorldSkills kisoihin osallistunut Jari Mustikkamaan poika Markus kertoi: ”Vasaraniskujen pitää osua sananmukaisesti naulankantaan, sillä uusi kupari on ’pehmeää’ ja menee piloille jopa yhdestä kynnen painalluksesta.” Markus Mustikkamaa oli kilpailuiden nuorin osanottaja, mutta ei suinkaan kokemattomin. Hän oli mm. jo vuonna 2005 osallistunut yhdessä isänsä kanssa kotimaisten Taitaja-kilpailuiden ja Helsingin maailmanmestaruuskilpailuiden järjestämiseen.
Suomalaisten peltiseppien koulutuksen käynnistyminen uudelleen ja Jari Mustikkamaan valmennus ryhtyivät tuottamaan tulosta vuosikymmenen loppupuolella. Ensimmäiset Euroopan mestaruuskilpailut (EuroSkills) järjestettiin Hollannissa vuonna 2008. Kilpailuihin osallistui lähes 30 maata. Mukana olivat myös Mustikkamaan valmennettavat Markus Mustikkamaa ja Toni Gröndahl Turun Pläkkipelti Oy:stä. Ammattitaidon kasvu ja panostus kilpailuihin saavuttivat huipennuksensa parin vuoden kuluttua. Opeco Oy:n ja Turun Pläkkipelti Oy:n valmennustiimiin kuulunut peltiseppä Jan Kakko voitti alan Euroopan mestaruuden Portugalissa vuonna 2010. Sittemmin kilpailuihin on osallistunut myös Jari Mustikkamaan nuorempi poika, Matias, joka edusti suomalaista peltiseppäosaamista Ranskan Lillessä vuonna 2014.
Vesikattoja veteraaneille!
Sotaveteraanien rintamamiestalot pelastivat Turun Pläkkipellin 1990-luvun lamasta, eikä yritys sitä unohtanut. Tapa kiittää löytyi 2000-luvulla, kun Pläkkipelti ryhtyi yhdessä Turun ammatti-instituutin kanssa kouluttamaan alalle uusia osaajia. Perinteikkään käsityöammatin osaajille oli löydettävä sopiva lopputyökohde. Itseoikeutetusti valinta kohdistui vähävaraisten veteraanien taloihin. Perinteitä kunnioitettiin siis kaksin kerroin, kuten Jari Mustikkamaa lehtihaastattelussa totesi: ”Peltikatoilla on perinteitä kuin sotaveteraaneillakin.”
Sotainvalidien Veljesliiton Varsinais-Suomen liiton avustuksella löytyivät sopivat kohteet. Oppilaat rakensivat katon ja materiaalien rahoittajina toimivat Turun Peltisepänliikkeenharjoittajain Yhdistyksen (TPLHY ry) jäsenyritykset. Veteraanit olivat enemmän kuin tyytyväisiä uusiin kattoihinsa. Suikkilalainen pariskunta huudahti: ”Tämä katto on meille lottovoitto!” Hirvensalolaiset omakotitalon omistajat tuumasivat: ”Kauhean yllättyneitä, onnellisia ja kiitollisia ollaan. Ennen kaikkea kiitollisia.” Erityisesti rouva oli helpottunut, sillä hänen puolisonsa oli perinteinen tee-se-itse mies: ”Kun ihminen rupeaa jo kaatumaan sileälläkin maalla, niin ei sitä katolle päästetä!”
Kattotyöt saivat osakseen paljon myönteistä julkisuutta. Paikallislehdet kirjoittivat veteraanien uusista katoista ja urakasta kiinnostui myös televisio. Kymmenen Uutiset esitteli moisiolaisen veteraanin saamaa saumattua kattoa ”hyvän mielen uutisena” kaikille suomalaisille. Kaikkiaan neljä onnellista veteraania sai TPHL ry:n ja opiskelijoiden yhteistyönä tekemät uudet katot.
Oppia Ranskaan ja Bahrainiin
Ulkomaalaiset kiinnostuivat suomalaisten peltiseppien osaamisesta 2000-luvulla. Ammattitaidolla rakennetuilla laatukatoilla oli Pohjolassa pitkät perinteet. Karu ilmasto oli pakottanut sepät kattamaan rakennukset huolella, ilman ainuttakaan katteen lävistävää reikää tai kiinnikettä, vuosikymmenten ajan. Kuvaavaa oli, kuinka tilkkutäkkiä muistuttanut venäläinen peltikatto sai suomalaisen sotilasvirkailijan P.E. Jansonin kaivamaan kameran repustaan ja ikuistamaan kummajaisen jatkosodan tiimellyksessäkin.
Jari Mustikkamaa tutustumassa maailmankuulun pariisilaisen taidemuseon, Louvren kattojen saneeraamiseen.
Suomalaisten kohonnut ammattitaito ja pitkät rakennusperinteet vetivät Turun Pläkkipellin vieraiksi ranskalaisia ja bahrainilaisia kollegoita. Ranskalaisia ihmetytti etenkin suomalainen läpivientien saumaustapa. Heidän kotimaassa oli tapana ainoastaan tinata saumat yhteen.
Muitakin ihmetyksen aiheita riitti. Etelä-Ranskasta saapuneita peltiseppäopiskelijoita kauhistutti Suomen kylmähkö ilmasto. Ei ollut helppoa suomalaisilla peltisepillä! Kielitaitokin toi mukanaan haasteita, vaikka yksi ranskalaisista kertoi Turun Sanomien toimittajille osaavansa englantia. Ainoa englanninkielinen sana oli kuitenkin ”French kiss” ja muikea hymy kaupan päälle. Avuksi palkattiin tulkki, mutta ei hänkään kaikkialle kerennyt. Työmaalla kymppinä toiminut Kari Hagström naurahti: ”Eihän siinä muuta auta kuin näyttää, miten homma hoidetaan. Ja tarvittaessa voi piirtää. Onneksi nämä on niin välkkyjä, ettei sentään tarvitse rautalangasta vääntää.”
Ranskalaiset olivat nuoria alle kaksikymmenvuotiaita opiskelijoita, mutta Turun Pläkkipellin ammattitaito kiinnosti myös varttuneempia osaajia. Kuparituotteistaan tunnettu Luvata Pori Oy toimitti Bahrainiin kattokuparia erästä hallintorakennusta ”Bahrain Monumentia” varten vuonna 2006. Rakennusurakoitsija piti työtä vaativana ja halusi työmiehensä perehtyvän kuparinkäsittelyyn toimittajan kotimaassa. Arvokkaan kattomateriaalin kanssa tarvittaisiin huippuosaamista. Bahrainilaiset peltisepät perehtyivät Turun Pläkkipellin luona katon valmistuksen saloihin viikon ajan.
Turun Pläkkipellin osaaminen on kiinnostunut myös monia muita ulkomaalaisia ranskalaisten ja bahrainilaisten ohella. Jari Mustikkamaa on käynyt opastamassa itäblokin maiden ohutlevykatteiden myyjiä konesaumattujen kattojen saloihin Puolassa ja kouluttanut virolaisia peltiseppäalan opettajia. Kerran matka vei Nikosiaan Kyprokselle. Siellä Mustikkamaa neuvoi paikallisia kuparikatteisen teatterin rakentamisessa.
Oikea opus
Kuolevan ammattiryhmän edustajina pidetyt peltisepät saivat sinnitellä vuosikymmenet ilman virallista ammattitutkintoa ja siten myös oppikirjaa. Pula opetusmateriaalista paheni, kun opetushallitus hyväksyi peltisepän ammattitutkinnon perusteet vuonna 2000. Opiskelijoiden kirjallisena tukena toimivat ainoastaan erilaiset työopaskirjat ja monisteet.
Turkulaiset pitkän linjan peltiseppäyrittäjät Jari Mustikkamaa ja Simo Järvinen tuskastuivat ja päättivät yhteisvoimin kirjoittaa oikean opuksen. Rakennuspeltityön ammattilaiseksi -oppikirja valmistui opetushallituksen tuella keväällä 2010. Se oli uuden opetussuunnitelman mukainen ja suunnattu rakennuspeltisepän koulutuksen aloittaville sekä muille alasta kiinnostuneille. Kirja antoi kattavan kuvan peltisepän ammatista ja taidoista.
Isältä pojille
Turun Pläkkipellin omistaja Jari Mustikkamaa on kouluttanut alalla satoja uusia osaajia, mutta ehkä ikimuistoisimmat oppilaat ovat olleet omat pojat. Perheyritykset eivät suinkaan voi pitää itsestään selvänä jatkajan löytymistä omasta suvusta, mutta Mustikkamaata kohdannut onni on ollut jopa kaksinkertainen. Molemmat pojat, Matias ja Markus, ovat rakennuspeltiseppiä ja sitoutuneet Turun Pläkkipellin työn jatkamiseen. Isä Mustikkamaan antamaa koulutusta voidaan pitää täydellä syyllä onnistuneena.
Yrityksen siirto nuoremmalle polvelle aloitettiin huhtikuussa 2015. Tuolloin Turun Pläkkipelti Oy jakautui kahdeksi uudeksi yritykseksi, Turun Pläkkipelti Oy:ksi ja Kiinteistö Oy Ojannontie 2:ksi. Silti isä Mustikkamaalla ei ollut vielä kiire eläkkeelle. Sukupolvenvaihdos kestää vuosia ja on loppuun suoritettu vasta vuoteen 2020 mennessä. Perinteistä peltisepän ammattia monin tavoin vaalinut yritys onnistui sukupolvenvaihdoksessakin kunnioittamaan alan traditioita. Peltisepän ammatti on kautta aikojen kulkenut suvuissa isältä pojille.
Markus Mustikkamaa tiesi tulevan ammattinsa jo pikkupoikana. Oli itsestään selvää, että kattorakentamisesta ja yrittämisestä kiinnostunut poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Ensin Markus kouluttautui peltisepille hyödylliseen ammattiin, ilmastoasentajaksi. Sittemmin koulussa ja kotona hankitut taidot virallisti rakennuspeltisepän ammattitutkinto ja näyttötutkintomestarin koulutus.
Matias Mustikkamaan uravalinta selvisi viimeistään seitsemännen luokan jälkeisenä kesänä. Tuolloin Matias pääsi kesätöihin katoille. Isoveljensä tavoin hän kouluttautui ilmastoasentajaksi sekä hankki rakennuspeltisepän ammattitutkinnon ja näyttötutkintomestarin koulutuksen.
Myös Mustikkamaan kolmas lapsi, Janina Mustikkamaa, osallistuu yrityksen toimintaan. Janina Mustikkamaa on kaupallisen alan opiskelija ja istuu Turun Pläkkipellin hallituksessa.
Turun kaupungintalon kattosaneeraus 2012-2014.
Historian kirjoittaja
Anitra Komulainen
Lähteet
Esa Pohjalaisen haastattelu 31.3.2015
Jari Mustikkamaan haastattelu 28.4.2015
Ilpo Haapaniemen haastattelu 6.5.2015
Uke Karlssonin haastattelu 6.5.2015
Matias Mustikkamaan haastattelu 6.5.1015
Markus Mustikkamaan haastattelu 6.5.2015
Jussi Karlssonin haastattelu 1.6.2015
Metallimestari 1954–1965
Turun Pläkkipelti Oy:n lehtileikkeet
Kirjallisuus
Raoul Johnsson: Käsityötä ja teollisuutta: Käsi- ja pienteollisuuden järjestöllisestä yhteistyöstä vuodesta 1875 Pienteollisuuden Keskusliiton täyttäessä 75 vuotta. Ecapaino, Lahti, 1973.
Panu Kaila, Pentti Pietarila & Hannu Tomminen: Talo kautta aikojen: Julkisivujen historia. Rakentajain Kustannus, Helsinki, 1987.
Pirjo-Riitta Karppinen: Peltisepät 100 vuotta: Helsingin Pelti- ja Vaskiseppien ammattiosasto r.y. Helsingin Pelti- ja Vaskiseppien ammattiosasto r.y., Helsinki, 1987.
Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha: Kirjoituksia 1600-luvun pohjolasta. WSOY, Helsinki.
Helena Leiviskä & Joel Nokelainen: Perinteisiä käsityöammatteja 2. Helsingin Käsityö ja Teollisuusyhdistys, Helsinki, 1988.
R. A. Mäntylä: Raision historia II. Raision kaupunki, Raisio, 1965.
Oscar Nikula: Turun kaupungin historia 1-2, 1721–1809. Turun kaupunki, Turku, 1970–1971.
Oscar Nikula: Turun kaupungin historia 1809–1856. Turun kaupunki, Turku, 1972.
Matti Pajuniemi: Tampereen taivaan alla – Tampereen Pelti- ja Vaskiseppien ammattiosasto 100 vuotta. Turun Pelti- ja vaskiseppien ao., Tampere, 2000.
Lasse Raustela: Turkulaisen käsityön ja teollisuuden vaiheita. Turun Käsi- ja pienteollisuusyhdistyksen 100-vuotisjuhlajulkaisu, Turku, 1968.
Hannu Tomminen: ”Kattojen historiaa”, 139–183, teoksessa Sauli Kuntsi Katot kuntoon. Rakentajain Kustannus, Helsinki, 1983.